Täällä ollaan ja selviydytty ilmeisesti  ennätyskuumuudesta, siinä 40 asteen hujakoilla. Huoneeni on pienen talon yläkerrassa, ilma ei taida liikkua, ja mulla on vain tuuletin kämpässä. Että hyvin nukutaan. Öisin ei lämpötila laske paljon 30 alapuolelle ainakaan kämpässä, koska jos tuulettimen ottaa pois päältä, alkaa hiki heti valua. Onneksi täällä käytetään näitä fahrenheiteja niin en aina tajua kuinka kuuma on.

Eilen olin museossa, aika pamaus
http://www.barnesfoundation.org/ed_c_highlights.html

Tämmöinen museonpahanen Philadelphian esikaupungissa, ja siellä oli enemmän Cezannea kuin Pariisin museoissa yhteensä, sekä noin 100 Renoirin maalausta.

Sunnuntaina olin ehtinyt käydä paikallisessa taidemuseossa, joka on kyllä komea pytinki ja siellä voi juosta portaat ylös Rockya leikkien, mutta auta armias niiden ranskalaisten impressionistien kuraattoria, voi vaan harmitella, ettei museo aikanaan ottanut mr. Barnesin lahjoitusta vastaan.
 

Ostin tänään hienot mustat pyöräilyshortsit, ja oikein ylpeänä ajoin mäen ylös koffin puistossa näyttääkseni puistossa lojuville hipeille terveen elämäntavan esimerkin. Sitten istuin sinne juomaan kaljaa, kaverit odotti.

No ei ainakaan puistouskottavuudessa puuttunut, trikooshortsit ja -t-paita.

Kohta alkaa Italian ympäriajo, ja nyt joutuu miettimään, hankkisiko telkkarin. Ennakkosuosikkien valmistautumista ja muuta spekuloimista seuraan herkeämättä cyclingnewsistä, mutta se nyt on normaalia, jollakin pitää aikansa tappaa, töissä ja kotona. Jos ihan asiakseen ryhtyisis ympäriajoja katsomaan, niin siihen saisi jo aikaa kulumaan. Olisi muutakin, pitäisi jotain tyttöjä lämmitellä, polkea pyörää ja kirjoittaa gradu.

Huomenna pitäisi taas polkea joku lenkki, saas nähdä onko nyt ihan eri tunnelma kun on kunnon trikoot. Kehtaa jo mennäkin maantielle.

Olen jo pari kuukautta ollut sitä mieltä että minulla on vauvakuume. Sen tiedostaminen alkoi, kun luin jostakin lehdestä, että kaupungilla näkee nykyään paljon nuoria isiä vauvoineen. Sitten "kokeilin" oman vauvakuumeeni syvyyttä mainitsemalla parissa kaveriporukassa, että vauva on kevään trendikkäin asuste, ainakin miehillä. Tämän sanominen tuntui vapauttavalta.

Pian uskalsin myöntää jo ihan avoimesti tietyille ystäville, että perheen perustaminen kiihottaa. Tähän avautumiseeni suhtaudutaan lähinnä hymyillen, kavereiden on varmaan vaikea sanoa kuinka tosissani olen tämmöistä juttua kertoessani. Olen kuitenkin tässä suhteessa nuori, 24 vuotta, pisin seurustelusuhteeni kesti 3 kuukautta ja siitäkin on jo vähän aikaa.

Kovin analyyttisesti tällaiseen ei voi suhtautua, enkä oikein tiedä, pitäisikö tällaista impulssia ryhtyä käytännössä toteuttamaan. Ehkä aavistuksen aikaisempaa enemmän olen viime aikoina hakenut kontaktia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ei minusta tunnu, että se olisi kovin tärkeää, kenen kanssa perheen perustaisi. Uskon että minulta onnistuu kodin leikkiminenkin ihan hyvin, ei tarvitse olla elämän rakkaus. Joskus tosin ajattelen, että tällainen perheen perustaminen kvalifioituisi uusvastuuttomuudeksi, jos sellaista käsitettä on olemassa.